Minäkin luulin, että tekemättömien töiden paino kuuluu länsimaisen työssäkäyvän ihmisen elämään. “Ei ole vaihtoehtoja, varsinkaan, jos haluaa olla ihminen, joka tekee ja toimittaa eikä vain makaa vuoteessa.”

Onko valittava: Merkittävä downshiftaus, suorastaan työelämän ulkopuolelle jääminen, vai väistämätön tekemättömien töiden paino?

Näen paljon ihmisiä, jotka ihan antaumuksella downshiftaavat. Ovatko he suojassa tekemättömien töiden painolta?

Eivät todellakaan!

Heillä sitä vasta on! Sillä he tunnistavat, että heillä on nyt mahdollisuus itse valita mitä tekee, ajan puolesta rakentaa vaikka moottoritietä omia unelmia päin, tehdä mitä haluaa. Mutta eivät saa tehtyä mitään! Se, että tietää, että nyt olisi mahdollisuus tehdä itselleni tärkeitä, itse valitsemiani, asioita, mutta en saa tehtyä, on vähintään yhtä ikävältä tuntuva paino kuin sen paino, että ei ole vastannut Kelan selvityspyyntöön vaikka olisi jo pitänyt. Tiedän mitä haluaisin saada tehtyä, ja tämä on nyt minusta kiinni. Elämä valuu sormieni välistä. Vittu!

Tekemättömien töiden paino on siedettävämpi hänellä, joka on enemmän häkissä, vähemmän ajallisesti vapaa: Hän kokee, että voi enemmän syyttää ulkopuolisia tekijöitä, ja se tuo hänelle rauhaa: Ei ole minusta kiinni! Ei ole minun syyni! Ei tässä ole vaihtoehtoja!

Minä en ehdotakaan ratkaisuksi sitä, että laske kaikki pois, irtisanoudu, jää lomalle, lopeta kaikki. Sillä ei se ratkaise.

Kohta ovat uudet asiat minkä suhteen kokee, että pitäisi tehdä – kja eipä välttämättä lähde. Varsinkaan sellaisella ei lähde, joka juuri lähti työntekijäroolista: Oli tottunut, että ylhäältä kerrottiin, mitä pitää tehdä. Itseohjautuvuus ei ole päässyt vahvistumaan.

Tekemättömät työ ahdistavat onkin itseohjautuvuuskysymys.

Ja se on ajanhallinnan taitojen kysymys.

Ja se on, ehkä ennen kaikkea, itserakkauskysymys: Elämän kuuluu tuntua hyvältä minulle, ja minäpä elämäni kunnioituksesta itseäni kohtaan sille tolalle järjestän, tuumaa yksi, kun toinen nielee paskaa.

Tekemättömät työt ahdistavat – Tee näin!

Tekemättömät työt tukkivat huoneilman.

Ne tunkkauttavat ilman.

Tekevät kevyesti hengittämisen vaikeaksi.

Ne tekevät keveyden kokemuksen saavuttamisen vaikeaksi.

Ne tekevät luovalle työlle antautumisen sinulle vaikeaksi.

Ne tekevät nautiskeluun antautumisen vaikeaksi.

Ne tekevät rentoutumisen vaikeaksi.

Ne altistavat negatiiviselle mielensisäiselle puheelle. Mikä puolestaan altistaa mielen hyvinvoinnin laskulle – Ylipäänsä elämän itselle mielekkäältä tuntumisen laskulle.

Ne estävät tarttumasta asioihin, luoden hienon kehän: En minä nyt tämän pariin voi käydä, kun on tuo ja tuo ja tuo mitkä ovat odottaneet vuoroaan jo paljon kauemmin!

Ja stressiähän nyt ei tarvitse edes mainita.

Meni uni, meni rauha. Meni sydänterveys, lähti tukka.

Tekemättömät työt tukkivat huoneilman.

Käytetään tätä mielikuvaa.

Ja nyt tulee se manteli:

Kun sinulla tulee mieleen jokin asia, mikä pitäisi hoitaa, tai olisi pitänyt hoitaa,

se jää huoneilmaan roikkumaan ja ilmaa huonontamaan VAIN JOS SINÄ ET TUON ASIAN HOITAMISEN AJANKOHDAN SUHTEEN SIINÄ HETKESSÄ PÄÄTÄ MITÄÄN KONKREETTISTA.

Eli: En päätä mitään tämän asian hoitamisen ajankohdan suhteen on tie tukkoiseen huoneilmaan ja kokemukseen tekemättömistä töistä!

Tekemättömien töiden määrä sinänsä ei tuki huoneilmaa eikä tuo kokemusta tekemättömien töiden painosta.

• Ajankohdan suhteen konkreettista päättämistä on se, että teen nyt tästä saman tien kuin tämä tuli mieleen (mutta se ei ole aina käytännön syistä mahdollista – ja jos olisikin, aina ei oman toiminnanohjauksen taitojen taso mahdollista sitä, että tästä nyt heti suorilta kylmään veteen), mutta yhtä lailla se, että sovin itseni kanssa, että teen sen reilun vuoden päästä keskiviikkona 2. helmikuuta klo 15.

• Jotta työ on pois huoneilmaa tukkimasta (psyykettä kuormittamasta), sitä ei siis tarvinnut vielä tehdätehdä! Riitti, että se meni kalenteriin kera mental noten: Tuo segmentti on tälle asialle sitten varattu!

• Kunnioitanko itseäni niin korkealle, että pidän itseni kanssa sopimastani kiinni, on tässä kuviossa tärkeä kysymys. Namiska, jota saattaa joutua säätämään.

Vinkki tekemättömien töiden kertymisen vähentäjälle: Vartin kellotus

Kun asia tuli nyt mieleeni, voin nyt, kahta kertaa miettimättä, laittaa ajastimesta 15 minuuttia pyörimään, laittaa kännykän lentokonetilaan, ja lähteä tekemään.

Ja tämä 15 minuuttia on segmentti vain tälle!

En lue sähköposteja, en ole äitinä käytettävissä,

en vastaa WhatsAppiisi, en laita äkkiä-tuosta-noita-lautasia-pois-silmistä.

Edes vessaan ei kannata välttämättä tuossa kohtaa mennä. Matkalla eksyy niin kovin helposti.

Kello käy! Nyt ei voi härvätä muuta!

Hyvä!

Mikä raportti on kirjoittamatta?

Mille päivälle varaat sille 3 tunnin kalenteripaikan?

Kenen viesteihin vastaamatta jättäminen painaa?

Mille päivälle varaat tunnin noihin viesteihin palaamiseen?

Mitä piti hoitaa veroviraston kanssa?

Mille iltapäivälle varaat tunnin tuon asian selvittämiseen? Vai jopa kolme tuntia siltä varalta, että se olikin monen puhelun ja enemmän säädön juttu.

Kannatan reiluja aikaslotteja! Niiden reiluus pelaa ehdottomasti kuormituksen kokemuksesta vapaana pysymisen puolella!

Niihin viesteihinhän ehtii palata vartissa, joo, mutta kumpi tuntuu mukavammalta: Ajatus siitä, että vartissa täytyy juosta se asia ja hyi että mikä pikajuoksun tunnelma,

vai ajatus siitä, että voin kahvikupin ääressä rauhassa, samalla kirjaa lukien, naputella ne viestit.

Ei ole kyse vain tunnelmasta, vaan siitä, toimiiko metodi, kestääkö se arjen!

Voin kertoa, että jos aikaslotit ovat kovin tiukat, tämä ei kohdallasi arkea kestä. Jäi kokeiluksi, joka ei palvellut.

Niitä tiukkoja aikaslotteja katsellessasi tunnet jo ahdistusta.
Tässä oltiin toisenlaisen tunnelman perässä.

Vastaan vastaväitteisiisi

“Juhani. Mulla on niin paljon tekemättömiä töitä, että jos mä kaikelle antaisin tunnin tai kolme, niin olisin valmis vuonna 3000.”

Ja minä en usko sinua.

Ne alkavat HYVIN tehokkaasti vähetä, kun alat niitä nyt tästä huoneilmasta napsimaan kalenteriin.

Sillä politiikalla, jossa voimavarasi ja aikasi on ollut hyvin huonosti kohdennettua,

kyllä sieltä paikasta tuntuu, että töitä on loputtomasti.

Mutta siltä se ei tunnu enää sieltä paikasta, sinä ihmisenä,

jonka ajan ja voimavarojen investointi on suunniteltua.

Mutta Juhani. MInä inhoan kalenteria ja aikatauluja!

Onnea!

Jätä tämä sitten tekemättä!

Ja nauti kokemuksesta TEKEMÄTTÖMÄT TYÖT AHDISTAVAT!

Senhän sinä jo tunnet!

Se on tuttu kotisohva!

Kamala olisi, kun vieraaseen maailmaan joutuisi!

Opettelemaan uuttakin!

Tuolla iällä!

Eeeeeei!

Älä hullussa!

Jää sinne!

Meistä jokainen on juuri siellä, missä kuuluu olla:

Juuri siellä, minne omat valintamme ovat meidät vieneet.

Muualle, kuin omien valintojen viemään paikkaan

ei voi päätyä.

Maailma ei ole epäreilu.

Se aina antaa mahdollisuuden valita oma vastaus,

joka valinta sitten avaa seuraavan kentän.

Ja viimeisin vastaväitteesi:

Joo ajatuksena ihan hyvä, mutta ei toimi käytännössä.

Ei toimikaan sinulla.

Sinä olet se toivoton tapaus!

Ei sinun kannata yrittää!

Ei tämä teksti ollut sinulle!

Tämä oli niille muille,

joiden suhteen on vielä toivoa –

joilla itsellään on elämänsä suhteen optimismia.

Kulje sinä valitsemaasi polkua:

Ei onnistu minulta,

ei onnistu minulta,

ei onnistu minulta,

ei onnistu minulta.

Minä olen se toivoton tapaus.

Lupaan,

että kukaan ei koskaan todista,

että olit väärässä.

Et sinä väärässä ollut.

Sinä itsesi loit.

Ensin oli sana,

ja sana tuli lihaksi.

Etkö usko?

Katso itseäsi.

Eilisen sanasi lihana.

Pidätkö näkemästäsi?

Niin paljon,

että mitään ei kannata muuttaa,

eikö vain.

Haluan parantaa itsetuntoani