Sydamellapauliina.fi:n Pauliinan tämänpäiväisistä stooreista tuli mieleeni oma kokemukseni muutaman vuoden takaa.

Senpä nyt jaan.

Vuosi oli 2015.

Olin vastavalmistunut opettaja. Työskentelin ensimmäistä lukuvuotta. Erityisluokanopettajana Espoossa.

Asuin Lauttasaaren Katajaharjussa.

Lauttasaarta kutsutaan onnellisten saareksi. Minulle Lauttasaari-aika on synkimpiä jaksoja elämässäni.

Päällimmäinen muistikuva noista ajoista on pimeys,

pimeys,

pimeys,

pimeys,

pimeys,

pimeys.

Otin bussin aina siitä, missä tie ylittää merta. Meri ei tainnut sinä talvena paljoa jäätyä. Muistan sen mustana. En kokenut olevani missään syvällä,

mutta muistan ajatelleeni:

Olisi ihanaa saada hukkua tuonne.

Työstä minä pidin. Olin erinomainen paikallani.

Luokassamme naurettiin paljon. Ja opittiin yllättävän paljon.

Katajaharjun pimeä ylsi siihen tilaan huonosti. Minä aidosti pidin työstäni.

Työ olikin sitten ainoa, mitä minulla oli.

Aikaa ihmissuhteille tai millekään muullekaan työn ulkopuoliselle ei ollut (= tullut järjestettyä).

Tuli joulukuu. Lähdin jouluksi ja uudeksivuodeksi Kanarialle.

Olin ollut ulkomailla paljon aiemminkin. Ei mitään uutta auringon alla.

Mutta:

Tuolla reissulla jotakin suurta nytkähti.

Oliko se se, että ensimmäistä kertaa elämässäni

näin vapaita homoja.

Tapasin mukavan pojan.

Hän oli vuokrannut auton.

Ajoimme saaren sanoinkuvaamattoman kauniita pikkuteitä.

Adele oli juuri julkaissu uutta musiikkia. Siinä laulettiin muun muassa:

I know I'm not the only one
Who regrets the things they've done
Sometimes I just feel it's only me
Who can't stand the reflection that they see
I wish I could live a little more
Look up to the sky, not just the floor
I feel like my life is flashing by
And all I can do is watch and cry
I miss the air

Ja

If this is my last night with you
Hold me like I'm more than just a friend
Give me a memory I can use
Take me by the hand while we do what lovers do
It matters how this ends
Cause what if I never love again?

Itkin aivan lohduttomasti.

Matthew pysäytti auton ja odotti, että rauhoittuisin.

Hän ei ymmärtänyt yhtään,

enkä minä osannut selittää.

Miten kaikki kaunis

saa lohduttomasti itkemään.

Olin pohjattoman

pohjattoman

pohjattoman surullinen

kaikesta elämättömästä elämästä.

Ja siitä, että Juhani, 27, on kohta taas takaisin Lauttasaaressa,

kämpille, pimeää, töihin, pimeää,

kämpille, pimeää, töihin, pimeää,

ja jossakin toisaalla

pojat kulkevat käsi kädessä ja nauravat.

Kun palasin tuolta kahden viikon lomaltani Suomeen,

en meinannut päästä jaloilleni.

Jotakin mukavaa kuitenkin tapahtui, jossakin kohtaa sitä talvea, mikä valaisi lopun talven ja kevään:

Tapasin Helsingissä pyörähtämässä olleen saksalaisen stuertin.

Aloimme pitää yhteyttä.

Seuraavana päivänä kesäloman alkamisesta

olin muuttanut Berliiniin

ja söin puistossa mansikoita

tuon varatun miehen kanssa.

Siitä alkoi minun nuoruuteni.

Olen nyt 34.

Sitten Lauttasaaren minun ei ole tarvinnut enää koskaan itkeä sitä, että elämä menee toisella raiteella kuin minä.

Olen itkenyt kyllä,

loppuneita rahoja

ja loppuneita rakkauksia,

mutta niissä itkuissa on erilainen maku

kuin itkeä elämätöntä elämää.

En ole saanut läheskään kaikkea mitä olisin halunnut,

olen juossut jonkin perässä mitä en ole onnistunut saavuttamaan,

olen luopunut paljosta,

olen kompuroinut,

mutta vanki en ole ollut.

Enkä elämän sivustakatsoja.

Minulla on ollut ollut mahdollisuus tehdä ja olla.

Joskus olen tehnyt,

useimmiten en,

mutta tekemättä jättämiset ovat olleet tietoisia valintoja.

Minä olen saanut valita.

Olen saanut syödä.

Olen saanut elää monta hymyilyttävää seikkailua.

Olen saanut elää asioita

joista en kerro koskaan kenellekään.

Se on parantanut minusta sen surun,

että minä en olisi elänyt.

Haluan sanoa:

Jos on elämän nälkä,

mene.

Pelkäätkö?

Mieti, kumpi on pelottavampi kuva:

Menit, ja välillä oli vähän hankalaa,

vai:

Et koskaan mennyt,

ja joudut elämään sen valinnan kanssa.

Haluan sanoa myös sen, että ei ole oikein se, että olemme normalisoineet sellaisen, että välillä romahdellaan, ja sitten noustaan ja jatketaan kuin ei mitään.

Se lohduton itkukohtaus,

“normaali tiistairomahdus”,

pitäisi, minun mielestäni, tulkita näin:

Nyt pääsi hetkeksi pintaan se, mitä minulle todella kuuluu.

Minulle kuuluu ihan paskaa: Olen surullinen ja onneton.

Ja sitten tulisi lähteä tekemään tarvittavat muutokset.

Elämänsä itselleen mielekkääksi luonut ei romahtele.

Ei saa itkukohtauksia kylpyhuoneissa.

“Kuuluu aikuiselämään itkeä autossa,

korjata meikki,

ja sitten astua taas näyttämölle.”

Kyllähän se kuuluu jos laittaa kuulumaan.

Mutta kannattaako laittaa.

MInä

en enää koskaan mene muille töihin.

Minä en enää koskaan anna kenenkään toisen määrätä sitä, missä minä milloinkin olen.

Sinä voit valita samoin jos haluat.